Sivut

sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Helsingin kaduilla, museoissa ja mustassa laatikossa

On jo huhtikuu ja muutamat viime viikot ovat menneet aika erilaisissa olosuhteissa kuin normaalisti. Uusi eristäytymisen aika alkaa kuitenkin vähitellen muodostua uudeksi normaaliksi. Tai siltä ainakin tuntuu. Pari kuukautta sitten kun asiat rullasivat vielä normaaleissa uomissaan ja kaikki oli muutoinkin hyvin, käväisin Helsingissä.


Kahdelle päivälle jakautunut visiittini koostui museokäynneistä, parin kaverin tapaamisesta ja kaupungilla ja puistoissa kiertelystä. En ollut aiemmin edes käynyt Ateneumissa, joten halusin ehdottomasti sisällyttää käynnin ohjelmaani. Tunnelma Ateneumissa olikin suorastaan ruuhkaisa, sillä Helene Schjerfbeckin näyttely oli esillä viimeisiä päiviään ja ihmiset olivat lähteneet sankoin joukoin liikkeelle. Muutoin Ateneum oli toki kokemisen ja näkemisen arvoinen paikka. Tärkeimpänä syynä Helsingissä vierailulleni oli kuitenkin ruotsalaisen Opethin keikka Helsingin jäähallilla. Yhtyeen uusimpaan albumiin liittyvästä kiertueesta on muodostumassa minulle jo ehkä jonkinlainen perinne. Keikkapaikat vain tulevat suuremmiksi kerta toisensa jälkeen.





Opeth konsertoi tällä kertaa Helsingin jäähallin Black Boxissa, joka on mustilla verhoilla rajattu alue hallin kentällä. Kuten arvata saattaa, konsertti oli korkeaa Opeth-standardia. Settilista koostui melko pitkälti viime syksyllä julkaistun In Cauda Venenumin kappaleista. Toki vanhempaa tuotantoa soitettiin myös. Pienestä flunssasta kärsinyt Mikael Åkerfeldt suoriutui vokaaleistaan kuitenkin hyvin ja perinteiseen tapaansa viihdytti yleisöä välispiikeillään. Opeth on selkeästi panostanut lähes kellontarkan soittonsa lisäksi myös konserttiensa visuaaliseen puoleen, sillä valojen käyttö oli jälleen kerran näyttävää.

Olen lähes aina käyttänyt 85 mm:n Nikkoriani konserteissa, mutta tällä kertaa käytin 50 mm:n objektiivia. Se on siinä mielessä hyvä vaihtoehto, että sillä saa hieman laajemman näkymän ja pidemmän terävyysalueen. Mitään tarkasti rajattuja henkilökuvia en olisi muutoinkaan saanut otettua, joten ehkä tästä objektiivista on tulossa uusi vakiovaruste keikoille.



Helsingissä käynti on aina virkistävä kokemus. Tämä saattaa johtua siitä, että siellä on vielä paljon ennennäkemättömiä paikkoja, puistoja ja katuja. Helsinki on myös monin paikoin hyvin kaunis ja pieteetillä rakennettu kaupunki. Se on säilyttänyt kasvonsa niinä aikoina kuin muissa kaupungeissa purettiin vanhaa ja rakennettiin uutta. Mutta virikkeellisyyteen saattaa vaikuttaa myös se, että kotikaupungin kadut alkavat olla jo läpikoluttuja. Nurkan takana ei useinkaan ole mitään uutta tai yllättävää ja vaihtelu virkistää, kuten sanonta kuuluu.

Uudenmaan ja museoiden kiinnipanemiseen liittyen, hieman jää harmittamaan, että Suomen valokuvataiteen museossa tällä hetkellä esillä oleva Vivian Maierin näyttely jää nyt näkemättä. Olin odottanut näyttelyn saapumista Suomeen jo joitakin vuosia, ja nyt kun se vihdoin saapui, jäi se koronaviruksen saartamaksi. Pientä helpotusta toi museon virtuaaliopastus, jonka katsoin viikko sitten Instagramissa livelähetyksenä. Taltiointi tästä saattaa olla katsottavissa jossain, joten se kannattaa katsoa, mikäli tulee vastaan.

---

On the Streets, Museums and the Black Box of Helsinki

It's already April and the last couple of weeks have been quite different than normally. But the new time of isolation is soon becoming a new normal, I think. Few months ago when everything was still normal and good, I paid a visit to Helsinki.

During these two days I met friends, paid visits to museums and was strolling on the streets and parks of Helsinki. I had not even visited Ateneum museum before, so this was on my list. The museum was very crowded as the Helene Schjerfbeck exhibition was there for the last days. I liked the museum, but for me the main reason for this visit was the Opeth concert in Helsinki Ice Hall. It's becoming a some kind of tradition for me to visit their concert when they release a new album and have a tour wrapped around it. Although the venues are becoming bigger every time.

There's a concept in Helsinki Ice Hall called Black Box which means that the area for audience is covered with black curtains to make it smaller and more intimate space. As it was expected, the concert was typical high standard of Opeth. The set list was build around their latest album called In Cauda Venenum, but older songs were of course played too. Singer Mikael Åkerfeldt was suffering of flu, but he managed very well of  the concert and had entertaining interaction with the audience. Opeth has clearly put some effort on the visual side of the concert as the lighting was pretentious.

I have used my 85 mm Nikkor lens in most live concerts that I have photographed, but this time I took my 50 mm lens. It covers a wider area and has a bigger depth of field. I wouldn't take any portraits in concerts anyway, so maybe this standard lens is becoming my standard for concerts.

Visiting Helsinki is always a refreshing experience. Maybe it's because there's still lots of unseen streets, parks and places for me. For many parts it's also very beautiful city. It has maintained the style when other cities have destroyed and rebuilt many essential parts. But there's also the fact that I need something new and refreshing places to see and experience.

Now when there's a lockdown in Helsinki area and all the museums are closed, it feels bad that I am going to miss the Vivian Maier exhibition which was on display in Finnish Museum of Photography during this spring. I had been waiting for this exhibition already couple of years and now when it's finally here, it's behind locked doors because of this corona virus. At least I saw a virtual guidance of the exhibition on Instagram last week. You may find it somewhere and I think they are doing the guidance also in English and Swedish too.

perjantai 28. helmikuuta 2020

Puolen vuoden valotus onnistui melkein

Pitkästä aikaa luvassa on taas valokuvausta yksinkertaisimmillaan  solarigrafiaa! Asensin nimittäin viime kesänä kaksi neulanreikäkameraa eri paikkoihin maisemia kuvaamaan. Ajatuksenani oli, että purkit olisivat olleet paikoillaan aina talvipäivänseisaukseen saakka.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan putkeen. Toisen kameran kuvasta tuli suhteellisen normaali, joskin hieman lattea kuva, jossa auringon viiruja oli piirtynyt melko runsaasti negatiiville. Sen sijaan siitä ensimmäisestä tuli kuva, josta erottuu ehkä vain yksi viiru. Kyseessä oli tietysti myös se kamera, joka oli ollut paljon pidempään eli juhannuksesta asti asemissa.



En tarkalleen ottaen osaa sanoa mikä oli mennyt pieleen. Paitsi tietysti sen, että purkki ei ollut enää alkuperäisessä asennossa kun tulin sitä hakemaan. Ehkäpä joku oli huomannut sen ja käynyt vääntelemässä?

Vaikka kuvasta ei tullut aivan sellaista kuin ajattelin, näyttää se ehkä sen takia paljon mielenkiintoisemmalta kuin esimerkiksi toisen kameran "onnistunut" kuva. Ehkä tähän kuvaan on tallentunut juuri se kesäpäivänseisauksen kaikkein korkeimmalle taivaanlakeen kohonnut aurinko.

Solarigrafian viehätys piilee ehkä siinä, että yhteen fyysiseen kuvaan tallentuu myös useiden kuukausien aika. Tästä kuvasta ei puolen vuoden mittaista aikaa kuitenkaan näe. Sattumanvaraisuus on usein läsnä kaikenlaisissa yksinkertaiseen tekniikkaan perustuvissa valokuvauskokeiluissa. Ja se on myös jännittävää.


---

Six-Month Exposure  Almost a Success

Here's a solargraphy post for a long time! Last summer I made two pinhole cameras for solargraphy purposes. My idea was that they would be exposing at least six months until winter solstice. 

Well, everything didn't go according to my plans. The other camera made quite normal solargraphy photograph with lots of sunlight stripes, but the first one made hardly one stripe. Of course it was the camera which was longer on its position.

I don't know what went wrong, but I know that my camera wasn't in a same position when I came back. Maybe someone had seen it and taken it in a closer inspection? Or was it a bird or some other mystical power that had touched it?

Even when the photo didn't turn out as I expected, it probably looks more interesting like this. Maybe that bright stripe is the sun of summer solstice.

The attraction of ultra long exposure is that you can see time in a single physical piece of paper. Unfortunately you cannot see it here, but coincidence is part of the deal when you make photogrphic experiments. And that's also interesting.

maanantai 24. helmikuuta 2020

Kuvia ratapihan laitamilta

En ole tämän vuoden puolella ehtinyt kuvata vielä kovinkaan paljon, joten on taas hyvä hetki kaivella arkistoja ja selailla viime vuoden kuvia. Eräänä kesäkuisena iltana olin taas viihtynyt ratapihan ympäristössä. Ja miksipä en olisi sillä vanhojen ratapihojen alueella on yleensä omaa mielenkiintoista teollista historiaa.

Kuvissa näkyvä Turun ratapiha-alue on ollut pienessä kehityksessä ja muutoksessa viime vuosina. Ehkä tämä näkymä on joidenkin vuosien jälkeen tyystin erilainen jos suuret suunnitelmat ja hankkeet käyvät toteen. Ainakin yksi uusi ratapihan ylittävä silta sinne on tällä hetkellä jo rakenteilla.





Näin jälkikäteen muisteltuna tämä oli ihan mukava ja mielenkiintoinen kuvausreissu. Olosuhteet olivat hyvät ja kesäkuussa on vielä iltamyöhäänkin sellaista omaa mystistä pohjoisen valoa, jota ei enää muina kesäkuukausina ole. Ja hei, pidän myös tästä HP5:n ja Rodinalin rouheasta yhdistelmästä.

Viimeisessä kuvassa olen käyttänyt polarisaatiosuodinta, joka tummentaa sinisen taivaan, vähentää heijastuksia ja tekee pilvistä erottuvammat. Sellainen on aina hyvä hankinta, vaikka sitä ei tarvitsisikaan kovin usein.


---

Photographing by the railway yard

I haven't photographed so much during the 2020's yet, so it's definitely a good time to have a look what can be found from my archives. Here's what I photographed last summer. I have spent some time near the railroad station on a June evening and took these photos. I think old railway areas are interesting as there is some industrial history present.

This view can be different somewhere in the future as there are some plans for developing this area. But you never know whether or not they will become reality. At least a new bridge across the rail yard is currently under construction.

I remember when I took these photos as it was a nice evening. There is some mystical northern light in June even when it's late in the evening. Nights get darker during July and this late evening light disappears. And hey, I like the grainy combination of HP5 and Rodinal too.

On the last photo I used a polarizer filter which makes blue sky darker, reduces reflections and pops-up clouds. It's always a good investment even if you don't need it very often.